Podgorica, Montenegro

Olimme ostaneet bussiliput Durrësista Montenegron pääkaupunkiin Podgoricaan edellisenä päivänä. Bussin oli määrä lähteä kello 11 ja matkatoimisto, josta liput ostimme, kehotti meitä saapumaan paikalle 10:40, jotta he voisivat ohjeistaa meidät oikealle bussille. Olimme perillä hyvissä ajoin ja matkatoimiston kolme työntekijää pyysivät meitä odottamaan. Noin kymmenen minuutin jälkeen kysyimme, mistä Montenegro-bussi lähtee, mutta vastaukseksi saimme, että ei hätää, viemme teidät sinne. Vähän ennen yhtätoista toimistoon tuli neljäs työntekijä, joka viittelöi meidät mukaansa. Astuimme ulos auringonpaahteeseen ja työntekijä alkoi huutaa, viittoa ja lähti juoksemaan parin sadan metrin päässä ajavan bussin perään, joka oli juuri lähtenyt. Lähdimme työntekijän perään. Hän sai bussin kiinni ja nopean varmistuksen jälkeen oletimme olevamme oikeassa bussissa. Maksoimme bussissa vielä euron matkatavaroista ja tämän bussin hinnaksi tuli 14 euroa.

Matkatoimistolla ilmoitettiin matkan pituudeksi noin kuusi tuntia, mutta saimme kokea iloisen yllätyksen, kun saavuimmekin Podgoricaan neljä tuntia lähdöstä. 

Valitsimme majoituspaikaksi Hostel Marian lähinnä sen bussiasemaa lähellä olevan sijainnin takia ja hostelli olikin suhteellisen helppo löytää. Maksoimme kahden hengen huoneesta jaetulla kylpyhuoneella 8,75e/hlö/yö. Hostelli oli siisti, mutta huoneemme oli heti yhteisen keittiön ja parvekkeen vieressä, joten yöhengailijoiden äänet kuului huoneeseen tosi hyvin.

Ensimmäisenä iltana lähinnä kiertelimme Podgoricaa, sillä olimme lukeneet jo etukäteen, ettei siellä oikeastaan ole kovin paljon nähtävää. Podgoricassa on vain noin 150 000 asukasta ja koko Montenegrossa 650 000. Kävimme alkuillasta syömässä ja bussiasemalla varmistamassa seuraavien päivien bussiyhteydet.

Montenegron ainoana kokonaisena päivänä päätimme siirtyä Podgoricasta vajaan 30 kilometrin päässä olevaan Virpazarin kylään. Se toimii lähtöpisteenä viereiseen Skadar-järven kansallispuistoon ja kylästä voikin vuokrata kajakkeja ja pyöriä tai osallistua veneretkelle. Olimme ajatelleet vuokrata pyörät tai kävellä, mutta saimme tietää, että polkuja pitkin ei pääsisi ollenkaan veden äärelle, sillä vesi on tällä hetkellä todella matalalla. Skadar-järven pinta-ala vaihtelee 300:sta yli 500:een neliökilometriin vuodenajasta riippuen ja se on Balkanin suurin järvi. Kajakilla olisi pitänyt meloa pitkään vain saavuttaakseen järvi ja siitä olisi nähnyt vain pienen osan, joten päädyimme veneretkeen.

Retki oli kaikin puolin oikein mukava. Se kesti reilut kaksi tuntia, jonka aikana saimme ihailla järvimaisemaa vuorten keskellä, nähdä montenegrolaisen kalastajakylän sekä pari luostaria ja linnoitusta. Veneretken lopulla pääsimme järveen myös uimaan. Vesi oli melko lämmintä ja kirkasta. Maksoimme retkestä 10 euroa sekä kansallispuiston pääsymaksun 4 euroa.

Virpazarissa kävimme myös kukkulan päällä olevalla vanhan linnoituksen rauniolla, josta oli hyvät maisemat järvelle, mutta se ei itsessään ollut mitenkään erikoinen.

Poistuminen Virpazarista oli melko jännittävää. Olimme tulleet kylään pienellä paikallisliikenteen bussilla, johon oli helppo hypätä pääbussiasemalta. Toiseen suuntaan ei ollutkaan niin helppoa, sillä bussipysäkkejä ei ollut ollenkaan. Paikalliset neuvoivat vain odottamaan tien vieressä. Seisoimme sitten tien vierellä vain kymmenien senttien päässä autoista ja takana meni junaraiteet noin puolimetriä korkean kivetyksen päällä. Aurinko porotti kuumalta taivaalta, vaikka oli pitkälle iltapäivä, emmekä olleet varmoja, tuleeko bussi koskaan. Parinkymmenen minuutin jälkeen eteemme pysähtyi taksi, joka halusi meidät kovasti mukaansa. Neuvottelimme hinnasta ja lopulta maksoimme vain pari euroa enemmän kuin bussiliput olisivat maksaneet, ja pääsimme pois tienlaidalta.

Nyt matka jatkuu Bosnia ja Hertsegovinan puolelle Durmitorin kansallispuistoon Tara-kanjonille.